Pahiksia joka puolella!

Helsingistä lähteviä kaukojunamatkustajia on nyt kuulutuksin kehotettu pitämään tavaroistaan huolta romanirosvojen varalta. Enää ei ole asiaa jättää takkia naulaan, eikä mummojen ole syytä antaa vieraiden nostaa kassejaan ylös säilytystilaan. Parempi pitää tavarat visusti sylissä ja mulkoilla epäilevästi kaikkia ja kaikkea. Parempi olla fiksu. Fiksut eivät joudu ryöstetyiksi.

Tämä nainen ei ollut fiksu.

Kaikki tietävät, että on aika tyhmää kävellä esim. steissin läpi lompakko takataskussa, koska tottakai se viedään. Samalla tavoin on aika failure in life jos ei osaa katsoa laukkunsa perään, kun menee junaan. Fiksu nainen ei kävele Kaisaniemen puiston läpi aamuyöstä, senkin kaikki tietävät. Kannattaa myös hieman varoa niiden mikroshortsien kanssa, jos lähtee Helsingin yöelämään. Ja aikamoinen idiootti on sekin, joka erehtyy katsomaan ihmisiä silmiin Kontulan ostarilla. Puukostahan siinä tulee. Oma vika.

Uhrin syyllistäminen on helppo tapa käsitellä pahaa maailmaa silloin kun rikollisella ei ole kasvoja. Samaten kun tuntuu ettei itse voi ongelmalle mitään, niin pelon maantiede on houkuttelevaa hyväksyä luonnonlaiksi.

Pelon ilmapiiri kuitenkin ruokkii itseään. Pahaa mainetta keräävät paikat eivät olisi niin pahoja, jos ihmiset vain kohtelisivat niitä neutraalisti, eivätkä itse paisuttaisi pahaa leimaa. Tietysti puiston läpi oikaistessa voi käydä huonosti, jos kerran kukaan muu ei uskalla sinne tulla häiritsemään. Ja jos rauhalliset ihmiset muuttavat pois lähiöstä muutaman nilkin aiheuttaman pahan maineen vuoksi, niin siitä maineesta tulee yhä enemmän todellisuutta. Pahuus elää pahuuden pelosta.

Paha tyttö.

Mutta siis häh, pitäisikö ihmisten sitten istahtaa junaan rentona varkaista piittaamatta, tai kulkea rautsikalla reteästi lompakko missä huvittaa? No kyllä! Jos käy paska mäihä niin sitten käy, mutta ei siihen tarvitse nöyrtyä, että kulloisetkin pahantekijät määrittelevät missä on luonnollista kaikkien pelätä. Jos on ongelmia, niin parasta on jos niihin onnistutaan puuttumaan samalla kun ei anneta inhottavan ilmiön rajoittaa elämää. Rikoksiin sopeutumalla rikokset lopulta hyväksyy.

Kuinkahan moni on viimepäivinä jättänyt skootterinsa himaan? Ei siinä, kyllähän liikenteessä oikeasti loukkaantuu aika moni jatkuvasti... Mutta sitten on tietysti ne raiskaajat, kaappaajat ja tappajat, jotka vaanivat Suomen turvattomilla teillä! Hesarin kaikkitietävillä kommenttipalstoilla (joita ei pidä lukea, i know, oma mokani) kadonnutta Karoliinaa ja tämän vanhempia on ehditty jo syyttää kaikesta mahdollisesta tyhmyydestä ja typerästä huolimattomuudesta, lukuunottamatta liian paljastavaa ajovaatetusta, koska vaatteita ei juuri ole artikkeleissa mainittu.

On se vaan hölmöä elää kun maailma on niin vaarallinen.

Lastensaduissakin opetetaan, ettei ole muuta pelättävää kuin pelko itse. Pelkäämällä missaa paljon kivaa ja hysteeristä pelkoa on jo aikojen alusta osattu käyttää hyväksi vallan keskittämiseksi ja kaikenlaisen evil shitin aikaansaamiseksi. Mitä hyötyä minkään pelkäämisestä on koskaan ollut?

The X-Files

Kultaisella 90-luvulla, kun ufot ja kaikenlaiset paranormaalit jutut olivat muutenkin all the rage, X-Files oli jotain elämää suurempaa. Niinä päivinä kun ei puhuttu siitä kehen Ridge edellisiltana sekaantui, keskusteltiin ala-asteen välitunneilla alien-invaasiosta ja ihmiskokeista.

Yhdeksän vuoden esitysajan aikana (93-02) jäi väistämättä monta jaksoa näkemättä mm. typerien nukkumaamenoaikojen vuoksi, ja viisi vuotta sitten päätimme kaveriporukalla katsoa koko sarjan läpi once and for all. Projekti hieman venyi ja matkan varrella katsojakuntammekin hupeni, mutta nyt koko sarja on viimein purkissa.

Failien viehätys ei onneksi ole kadonnut mihinkään iän ja ajan hampaissa, vaan karkkia se on vieläkin. Se, että suurin osa jaksoista on täysin irrallisia tarinoitaan, missä edes hahmojen suhteet eivät kehity mihinkään jatkoa ajatellen, on tosin nykysarjojen menoon tottuneena vähän puuduttavaa.

Pikkupoikana vahvasti ikärajan alapuolelta katseltuna sarja aiheutti karmeita pelkotiloja, mutta tänäpäivänä se edustaa aika lievää horroria. Silti edelleen on hyytävää kuunnella pikkuhumanoidien askelia pimeissä käytävissä, tai odottaa murhanhimoisten kylähulluveljesten nousua natisevia rappusia pitkin. Hirviöt ovat kyllä jo ehkä vähän ankeita:

Vähän päälle kahteensataan jaksoon mahtui n. 60 pääjuonta kuljettavaa jaksoa, jotka tavallisesti olivat useamman jakson mittaisia isomman budjetin ilotulituksia. Se oli pienenä loistava tunne, kun huomasi heti jakson alkukuvista, että nyt on tosi kyseessä: kohta musta öljy nousee ihmisten silmiin, ufot kaappaavat viattomia amerikkalaisia ja Syöpämies polttaa kartongin Morleysiä. U know, the real shit.

Pääjuonta paljastettiin vähän kerrallaan eri puolilta ja petoksen verholla häivyteltynä siten, että kokonaiskuvan saaminen oli tasan yhtä vaikeaa kuin mitä sen oli tarkoitus olla Mulderillekin. Toisin kuin Lostissa, jossa taustalla piilevällä totuudella piinattiin katsojia loputtomiin, X-Fileissä oikeasti on aivan koherentti ja jännä taustatarina selvitettävänä, joskin sen kaikkien lonkeroiden yhteennivomiseksi tarvitsi ainakin viideksi vuodeksi venähtäneen katseluajan jälkeen Wikipediaa.

Totuus kuitenkin todella on siellä jossain, ja katsojalle annetaan mahdollisuus sen löytämiseen itse. Sarjan tavaramerkiksi ja ikuisuusvitsiksi muodostui se, että vaikka asioita nähtiin ja totuutta pikkuhiljaa paljastettiin, mitään ei koskaan saatu todistettua. Ei ikinä. Mulderin ja Scullyn ristiretki oli loputonta todisteiden etsimistä ja kadottamista.

Kenties mikään pätkä ei vangitse koko sarjan olemusta niin hyvin kuin tämä hellyyttävä kaksiminuuttinen. Enjoy if you wish:

 
Yksittäisten hirviöjaksojen laatu vaihteli briljantista paskaan ja juonijaksot olivat enimmäkseen rautaa, mutta aivan kaikkein parhaita episodeja sarjassa olivat ehdottomasti ne harvat yksittäiset kieli poskella tehdyt läppäjaksot, joissa tekijät pääsivät estoitta irroittelemaan ja pitämään hauskaa hahmoillaan sarjan uskottavuudesta piittaamatta.

Nykymuotoisissa sarjoissa, joissa jaksot eivät ole niin irrallisia, tällaista ei voida viedä yhtä pitkälle. Mm. päähenkilöiden hupaisa lomailu Hollywoodissa, Cops-sarjan jaksoksi naamioitu episodi, Jose Chungin hulvattomat ufosieppaustarinat, sekä Mulderin ruumiinvaihto perverssin nilkin kanssa, joka viettelee Scullyn sänkyyn jäävät tv-historiaan camp-taiteena.

Mulderin ja Scullyn välille luotiin sarjan aikana väkisin rakkaussuhde, mille mikään tapahtuma ei varsinaisesti luonut mitään pohjaa. Scully on Mulderille aivan liian tylsä ja Mulder Scullylle aivan liian far out. Mutta kun tuotantoyhtiö päättää, että katsojat haluavat päähenkilöille suhteen, niin sittenhän sellainen on tehtävä.

Jos kerran on pakko ympätä väkisin mukaan romantiikkaa, niin paljon mieluummin olisin nähnyt Mulderin pariutuvan kuumaakin kuumemman YK-kontaktinsa Marita Covarrubiaksen kanssa:

Scullylle olisi ollut loogisempana suhdevaihtoehtona toinen skeptikkoagentti John Doggett, jolle taas naurettavasti lämmiteltiin sarjan viimeisellä kaudella Monica Reyesia, joka puolestaan oli aivan liian tyttömäinen totiselle Doggetille. Katsojalukujen laskiessa Scully olisi voinut herätä Skinnerin vierestä. Enter 10^th season!

Koska suurin osa jaksoista oli omia itsenäisiä tarinoitaan, niin vierailevien näyttelijöiden määrä nousi valtavaksi. Nyt kun 90-luku on kaukana takanapäin, niin on siistiä spotata jaksoista näyttelijöitä, joista tuli tunnettuja vasta myöhemmin, kuten Lucy Liu ja Jack Black. Lostista tuttuja naamoja tipahtelee hauskasti vastaan ainakin 10.

Nyt kun tämä projekti on ohi, niin olen havahtunut taas siihen kuinka älyttömän paljon televisiomaailmassa on vielä jäljellä mahdollisesti loistavia sarjoja, joita en ole nähnyt, kuten Sopranos, Dexter, Mad Men yms. yms. Koska viime yönä unirytmini meni viimeistään jo täysin överiksi (06:00-16:00), niin päätin käydä hakemassa tuplapäkin Pepsi Maxia ja valvoa huomisiltaan Rooman ykköskauden parissa. Mitähän tästä seuraa.

 

Conan ♥

Helsingin yössä ei enää hiippaile pelkästään pyöräilijöitä vihaava nastaterroristi, vaan ilmeisesti myös koiria inhoava myrkkymakkaroiden kylväjä. Ottaisi todella paljon päähän, jos pyörästä räjähtäisi kumit kesken matkan, mutta kenties vielä enemmän hajottaisi jos oma koira delaisi tielle jätettyyn rotanmyrkkyyn.

Vaikka on myös piittaamattomia omistajia, niin olen pistänyt merkille, että koirat voivat olla ihan hirveän persoonallisia ja monelle ne ovat kuin perheenjäseniä. Siksi sympatiani ovat koiranulkoiluttajien puolella, vaikka joskus olenkin paskaan astunut.

Arvostan yksin asumista ja omaa rauhaa, mutta välillä on tullut mieleen, että joku mukava lemmikki voisi olla ihan jees. Joku sympaattinen elukka, jolle voisi opettaa asioita ja tehdä vähän käyttäytymiskokeita. Mikäs sen mukavampaa?

Koirat ovat kuitenkin vähän liian vaativia, eikä siitä seuraisi mitään hyvää, kun joku kiimainen katti jäisi tänne riehumaan lähtiessäni ulos. Fiksu apina olisi hauska, mutta särkyvät tavarat tuskin kiittäisivät siitäkään. Vompatteja?

Jotkut  sekopäät  omalaatuiset henkilöt odottavat vastausten ongelmiinsa näyttäytyvän heille unissa. Satuin näkemään eräänä yönä unta, jossa minulla oli lemmikkinä kilpikonna. Sellainen vähän kookkaampi maakilpikonna, joka oli oikein seurallinen ja fiksu. Vietin mukavaa aikaa sen kanssa ja sen jälkeen olen ollut varma, että kilpikonna olisi hyvä hankinta.

Lapsena ollessani meillä oli kotona pieni suokilpikonna ja voin kokemuksesta sanoa, ettei sellaisesta ainakaan ole mitään iloa. Se vihasi sekä ihmisiä, että ylipäänsä elämää ja aina lattialle päästessään se ampaisi piiloon mahdollisimman ahtaaseen paikkaan - yleensä seinän ja sohvan väliin - ja yritti kammeta itseään seinän kautta ympäri tukehtuakseen. Kun kilppari kuoli, se haudattiin Vantaanjoen varteen, josta seuraavien päivien tulva vei sen mukanaan. Konnan itsemurhahakuinen seinien raapiminen kuului öisin vielä pari kuukautta elukan poismenon jälkeen. Spooky shit.

Haluan mieluummin kookkaamman maalla viihtyvän kilpikonnan, joka olisi mielellään elämänmyönteinen, eikä antaisi pikkuasioiden masentaa itseään. Pienen tutkimustyön jälkeen olenkin löytänyt oikein lupaavan ehdokkaan lemmikikseni. Behold, alligator snapping turtle:

En tiedä mikä tuon nimi on suomeksi, mutta englanninkielinen nimikin kertoo jo kaiken oleellisen. Nämä voivat kasvaa vajaan metrin mittaisiksi ja niitä todella ihan oikeasti myydään myös lemmikeiksi. Ne tepastelevat vallan hyvin maallakin, mutta niiden luontainen tapa syödä on maata rauhassa lammenpohjassa ja odottaa, että sopiva uhri ui niiden eteen. Ja ne eivät suinkaan ole nirsoja, vaan kaikki menee: kalat, ravut, käärmeet, keskenkasvuiset alligaattorit, sekä ihmisen sormet. Niillä ei asuinseuduillaan Amerikassa ole luontaisia vihollisia, vaan aikuiset alligaattoritkin kiertävät ne kaukaa.

Voisin hankkia tuollaisen kilpparinpoikasen ja antaa sille nimeksi Conan Tuhoaja. Täällä se saisi rauhassa kasvaa ja syödä kylpyammeessani vaikka citykaneja. Sitten kun se olisi tarpeeksi iso, niin kävisin ulkoiluttamassa sitä Kallion kujilla. Se ei paljon myrkkymakkaroista piittaisi ja jos naapurin pitbull erehtyisi ruveta avautumaan, niin Coney pilkkoisi sen kappaleiksi, heittäisi palaset mäkeen ja jatkaisi matkaa. Minun kilpikonnalleni ei vittuiltaisi.

 

Rahastusta ruokatrendeillä

Arveluttavan hyödytön tutkimusretkeni karppaajan elämään on puolivälissä ja kroppa on ilmeisesti hiljaa hyväksynyt kurjan kohtalonsa, koska enää ei ole vaikeuksia nousta sängystä, eikä taju meinaa lähteä julkisilla paikoilla.

Sivuhuomautuksena tosin viikko sitten synkkänä sunnuntaiaamuna huomasin, että karpatessa krapulat eivät enää ole aivan kuten ennen. En laatannut niin paljoa edes kolmen viikon takaisten häiden jälkeen ja siellä sentään meni oikeasti överiksi. Älä siis juo, jos ajat tai karppaat. Ainakaan punaviiniä.

Koska pieneltä juomiselta ei näin kesäisin ole viisasta kokonaan välttyä, niin karppaajan on syytä tutustua myös alkoholijuomien hiilariarvoihin. Koska punkkukin on jo liian vahvaa seuraavan päivän aamua ajatellen, niin sopivaa juomaa joutuu hakemaan lähikaupan hyllyltä. Siellä näky on kuitenkin murskaava: Yhdestä ainoasta bissestä, lonkerosta, tai siideristä pamahtaa karppaajan päivärajat rikki.

Toissapäivänä ollessani viettämässä sivistynyttä iltaa puistossa, ratkaisu löytyi kuitenkin yllättävältä taholta: Koff lanseerasi aikanaan light-oluen, jotta tossun altakin saisi vähän sammutettua janoa kotisohvalla. Shokkilöytö oli, että kalorivähennyksen lisäksi oluessa oli vähemmän hiilareita kuin maidossa! Maku oli laimeampi kuin normaalissa perusbissessä, mutta ei se nyt ihan pahaa ollut. Ajaa kyllä asiansa viileässä kesäillassa suoraan tölkistä siemailtuna.

Olutpanimot eivät ole vielä heränneet karppaukseen, mutta monella muulla alueella ovat bisnespyörät lähteneet liikkeelle. Kävin testaamassa Hesen Burgerisalaatin, jota mainostetaan ”karppaajan unelmaksi”.

Kuvassa se näytti periaatteessa vielä ihan hyvältä, mutta todellisuus oli aivan ehtaa hampurilaisketjua: Annokseen kuului kolme kirsikkatomaattia, iso kasa pehmentynyttä salaattisilppua, yksi pikkubiiteiksi leikattu pekonisiivu, pala cheddaria, sekä kaksi ”100% suomalaista naudanlihapihviä!”.

Seitsemän euroa.

Uskon kyllä, että ne naudan rustot ja muut jauhetut palat ovat todella olleet ihan kotimaisia ja silleen, mutta olisi niistä pihveistä voinut edes vähän paksumpia tehdä. Rakenteen taipuisuus viittasi 100% suomalaiseen kumiin.

Olin aiemmin myös kuullut huhua, että hätää kärsimässä oleva leipäteollisuus olisi onnistunut juonimaan karppaajille oman leivän! Ko. tuotetta oli nähty vain satunnaisissa K-kaupoissa, joita ei meitsin lähellä ole ollenkaan. Koska kuitenkin kesä loppuu keskiviikkona ja lehtien mukaan tänään oli syytä nauttia viimeisestä helteestä, niin lähdin sitten tuonne jäätävään myräkkään kävelemään ja jumalauta nauttimaan tästä suomalais-ugrilaisesta helteestä. Töölöntorin K-marketista löytyikin sitten Karppinen:

Olin aivan kikseissä, kun pääsi viimein taas syömään leipää ja niin toivoin, että Karppinen olisi ollut hyvää, mutta ei mahda mitään. Karppaajia oli laskelmoivasti nuoleskeltu auringonkukan- ja pellavansiemenillä, mutta muutoin kyseessä oli perus venhäpaahtis, josta vain puuttuivat hiilarit. Samanlainen tyhjä pullamössöfiilis jäi kuin normaalistakin vehnäpaahtoleivästä. Eikä se edes ollut halpaa. Viereiseltä hyllyltä olisi saanut kaksi euroa halvemmalla runsaskuituisen täysjyväruisleivän, mutta hei, terveys ja ravintouskonto ennenkaikkea!
 

Syökää sokeria

Huviretkeni ravintouskovaisten sydänmaille on jatkunut nyt viikon. Tarkoitus oli ottaa alunperin edes jollain tapaa rennosti, mutta kuten taannoisesta sinappikommentista kävi ilmi, natsimeiningiksihän se meni.

Tämän seurauksena heräsin keskiviikkona ikävään darra-aamuun. Sängystä oli vaikea päästä ylös ja mitään ei jaksanut tehdä. Tunnin jalkeillaolon jälkeen päätin mennä päikkäreille. Olo oli jonkinlainen kuumeisuuden ja krapulan fuusio. En laatannut, vaikka tuntui että voisi.

Päätin ettei tässä muu auta kuin lähteä kauppaan hankkimaan hiilareita. Päädyin banaaniin ja viinirypäleisiin, kovempiin kamoihin en vielä sortunut. Ostin samalla myös seuraavan kahden päivän ruoka-aineksia siihen asti kunnes rupesi päässä heittämään ja valintana oli joko poistua himaan vähän vähemmin eväin, tai päätyä taju kankaalla Alepan lattialle. Lähdin kotiin ja söin matkalla banaanin. Kotona nautin vielä pari rypälettä ja puolen tunnin päästä oli oikein pirteä ja mukava olo. That's it, syökää ihmiset sokeria.

Fiiliksen normalisoiduttua päätin olla tarkkana petollisten rypäleiden kanssa ja säännöstellä sokeripommit seuraaville päiville. Tuntui hölmöltä alkaa lepsuilemaan enää, kun kerran oli jo kaksi päivää vedetty tunteella. Kun karpataan niin sitten Karpataan stna!

On yllättävän vaikeaa pysyä hurskaana karppaajana, vaikkei aivot vetäisikään glukoosintarpeessa itseään tilttiin lähikaupassa. Aivan kuin keho pyrkisi taukoamatta huijaamaan itselleen hiilihydraatteja. Esim. nyt on pari päivää ollut aivan järkyttävä maidonhimo ja huomasin torstaina saavuttaneeni karppaajille kriittisen 100g hiilarirajan jo pelkällä maidolla. Muutenkin on ollut helppo löytää uusia yllättäviä sokerinlähteitä: Ei tarvitse kuin katsella ruokia ja tunnustella himottaako ne aivan uudella tapaa.

Olen yrittänyt petrata alun fatfestin jälkeen hieman ihanteellisemmilla sapuskoilla. Olen ehtinyt syödä sekä pihviä kasviksilla, että oliiviöljyyn hukutettua kana-mozzarellasalaattia, joka maistuu paremmalta kuin koskaan. Kanan marinadiin on ilmeisesti piiloutunut ninjahiilareita.

Aamupuuron olen pienten kokeilujen jälkeen onnistunut korvaamaan kenties yltiöterveellisimmällä mömmöllä mitä olen koskaan valmistanut: Maustamatonta asidofilus-bifidus-jogurttia pellavan- ja auringonkukansiemenillä, sekä mustikoilla höystettynä. Sitä pystyy jopa syömään, kun ensin vähän treenaa. Siemeniä on kuulemma vajaaravintoisen syytä popsia.

 

Nokian hifiootit

Palataan 90-luvun loppuun. Koulun pihalla vertailtiin kännyköitä ja penskat avautuivat tärkeinä miten paljon 6150 on parempi kuin 6110. Joillain tunareilla oli vielä 5110. 3210 taisi tulla vähän myöhemmin. Kaikille oli itsestäänselvää, että tietenkin kännyköiden nimet ovat nelinumeroisia epämääräisiä härpäkkeitä, joista tavallinen ihminen ei saa mitään irti.

Silloinkin jo kuitenkin hiipi selkäpiistä tunne, että jokin tässä hämää. Ericsson oli vielä Nokian kanssa samoilla insinöörilinjoilla, mutta Applen julkistaessa ensimmäisiä ilmoituksiaan tulevasta iPhonesta alkoivat hälytyskellot viimeistään soida. Keille Nokia oikein halusi myydä puhelimiaan?

En ole taloustieteilijä ja Nokian nykyiseen alamäkeen on varmasti paljon syitä alkaen aina kosketusnäyttöjen väheksymisestä, mutta yksi syy löytyy ihan varmasti vain katsomalla älypuhelinmarkkinoiden puhelimien nimiä:

Mitäs sieltä löytyykään? Applella on iPhone. Samsungilla on Galaxy. Jollain ennen täysin tuntemattomalla HTC:lla on houkuttelevan kuuloiset Desire, Sensation ja Wildfire. Kiinalaisella ZTE:llä on Blade. Nokialla on pitkä rivi erilaisia puhelinmalleja, joista lippulaivoja ovat mm. N9, C2-02, X7-00, sekä E6-00.

What-The-Fuck?!

Kumpi on coolimpi androidi, Data vai C-3PO? I'm just... saying. Öh.

Nokialla on hurjasti rahaa, alan tehokkain tuotantolinja, sekä ihmiset jotka rakentavat kentän laadukkainta rautaa. Markkinoinnissa vain ollaan kivikaudella verrattuna muihin ja nyt ihmetellään missä kusee. Nokian pitäisi äkkiä lopettaa hifistelynsä ja muuttaa markkinoiden laajin mallistonsa muutamaksi hyvin nimetyksi tuotejonoksi.

Yrityskäyttöön voitaisiin räätälöidä NokiaPro, joka kuulostaa heti kovemmalta raudalta bisnespuhelimeksi kuin joku iPhone. Seuraavana vuonna tulisi Pro2 ja niin edespäin. Kuluttajayleisölle lanseerattaisiin standardipuhelimeksi joku cooli puhelin, joko valmiiksi viileällä nimellä kuten Blade ja Galaxy, tai aivan uudella sanalla jossa olisi ainesta brändiksi, kuten iPhone ja Meego. Tästä puhelimesta tehtailtaisiin sitten uusia versioita samaan tapaan vuosittain: Cool 1, Cool 2... Ihmisillä olisi jotain mistä tarttua kiinni.

Muut tekevät juuri tätä, mutta heillä ei ole vielä Nokian volyymejä tuottaa paljon erilaisia mallistoja. Kohta varmaankin on, ja kohta saattaa myös Nokialle olla liian myöhäistä. Uutisia seuratessa on vaikea sanoa, mitä firmalle on tapahtumassa. Huhutaan yhtiön pilkkomisesta ja Samsungin vihamielisestä ostotarjouksesta. Samalla uhotaan tulevien Windows-puhelimien nimeen.

Äskettäin Nokian suurimmaksi yksittäiseksi omistajaksi paljastui jenkkiläinen sijoitusyhtiö, joka edelleen on kasvattamassa osuuttaan. Samoin saattavat olla tekemässä myös muut amerikkalaiset tahot. Olisiko härskeimmässä tapauksessa niin, että kun Nokia on ensin Microsoft-johtajan ruorissa ohjattu tarpeeksi pohjalle ja jenkit ovat saaneet tahtomansa määrän halvoista osakkeista, lanseerataan uusi seksikkäästi nimetty Windows-puhelinmallisto, jota seuraa mieletön mainostykitys sekä Nokialta, että etenkin Microsoftilta, jonka pohjattomilla markkinointikassoilla Xboxikin saatiin juurrutettua mahdottomille markkinoille?

Microsoft vaikka ostaa sisällöntuottajat tekemään ohjelmia alustalleen ja seuraavaan Xboxiin voisi hyvin kehittää mahdollisuuden käyttää Nokian puhelinta pikkunäyttönä/ohjaimena samaan tapaan kuin Nintendon DS toimii Wiin kanssa. Yhtäkkiä joka toinen tahtoo nokialaisen ja yhtiön arvo nousee takaisin omiin sfääreihinsä ja rahat virtaavat Yhdysvaltoihin. Mission accomplished.

Äskettäin uutisoitiin Nokian itse asiassa olevan muuttamassa nimeämistapaansa, mutta voi tuskan tuska millä tavalla. Onhan se nyt sentään ainakin sitä nelinumeroista parempi, mutta..
  

Siihen loppui skarppaus

Koska ensimmäisessä postauksessani dissailin karppausta ja ihmettelin mitä järkeä koko touhussa on, niin on tietysti ollut vain ajan kysymys milloin sitä pitää ryhtyä itse kokeilemaan. Koska tässä kuussa ei ole parempaakaan tekemistä, niin aion kokeilla miltä tuntuu jättää perunat, pastat, riisit, jädet, karkit, leivät, sekä kaikki muu missä on merkittävästi hiilihydraatteja, enkä palaa niiden pariin kuin vasta syyskuussa.

Haluan itse nähdä onko kyseessä tosiaan vain keski-ikäisten haihattelu, vai voisiko leivätön elämä todella tuoda luvattua hyvää fiilistä ja elämäniloa. Koska minulla ei ole mitään varsinaista intressiä laihtua, niin en aio vetää touhua mihinkään Atkinsiin asti, vaan pysytellä vähähiilarisella ruokavaliolla siten, että lähinnä räikeimmät esimerkit, kuten nuo edellä mainitut, pysyvät poissa kokonaan. Vihanneksia aion syödä ja maitoa juoda.

Hra. Anonyymi otti jo tuolla ekassa postauksessa esille, että karppaus on ennen kaikkea laihdutusdieetti. Sitähän se onkin, mutta siinä ei ole koko totuus. Näyttää siltä, että vähähiilarisen ruokavalion sateenvarjon alle mahtuu sekä erilaisia laihdutusohjelmia, että elämäntapatyyppistä pysyvää ruokavaliomuutosta. Jälkimmäisen taustalla on ajatus hiilariruokien epäterveellisyydestä ja sopimattomuudesta ihmiselle. Dieettimeininki on rajumpaa ja tarkempaa meininkiä, jossa voidaan pyrkiä mm. johonkin ketoosiin.

Vasta uutisoiduissa kyselytutkimuksissa kävi ilmi, että 7% suomalaisista pyrkii välttämään kokonaan hiilihydraatteja ja 40% on tarkoituksella vähentänyt hiilarien syömistä. Koko 40% tuskin on kuuriluontoisella dieetillä, joten karppaukseen mahtuu myös laajempi ravintovalveutuneisuuden trendi, jonka noudattajat joko ovat oikeassa, tai sitten eivät. Karppauksen väitetään mm. pienentävän riskiä sydäntauteihin, diabetekseen ja moniin muihin kroonisiin sairauksiin aina skitsofreniaan (lolwut?) asti.

Ihmisen terveyden ympärillä pyörii paljon salaliittoteorioita ja onnenonkijoita, mutta who knows vaikka joku joskus sattuisikin oikeaan. Pääasia että tuntuu hyvältä. Osa entisistä diettaajista on keskusteluista päätellen päätynyt kuurinsa jälkeen jatkamaan vähähiilarista ruokavaliota elämäntapana, koska siitä tulee hyvä fiilis. Tämä on lähinnä se syy miksi touhua täytyy nyt kokeilla ja ottaa asiasta selvää. Tuleeko siitä hyvä fiilis? Vai rupeaako vain ottamaan päähän kun ei voi enää heittää pizzaa mikroon tai keittää kahdeksan minuutin makaroneja? I shall find out.

Koska en ole vielä saanut aikaiseksi ottaa tarkemmin selvää mitä kaikkea karpparit syövät, niin tämän päivän ateriaksi noukin kaupasta varman setin:

Tein pekonia paistaessani amatöörimäisen virheen kaatamalla pannulle kunnon tilkan öljyä pekoneita liukastamaan (jos nyt vaikka olisi sattunut olemaan kuivaa pekonia!). Karppauksessahan toki on tarkoituskin vetää rasvaa, vaikka öljyn sijaan olisikin voinut olla voita. Keittiö ei kuitenkaan kamalasti digannut roiskuvasta rasvasta ja nousevasta rasvapilvestä. Palohälytin piti älämölöä ja liedet ja tiskipöytä täytyi hinkata patapadalla. Mutta tästä taas (tuskin) opittiin. Valmis tuotos näytti kyllä ihan siedettävältä sekoiluun nähden:

Vielä ei jostain syystä tullut terveellinen ja hyvä olo, mutta ehkä tässä elokuun mittaan!